-

-
Elämää itämaisten kissaveljesten kanssa on kertomus määrätietoisesta kissasta, Manusta, joka haluaa tehdä asiat niin, kuin itse parhaakseen näkee. Manu ei kysele toisten mielipiteitä, vaan toimii ajattelematta hetken mielijohteesta. Manun "elämän pendolinolla" pääsee lujaa, mutta toimivatko hätäjarrut? Manun luonteeseen kuuluvalla tavalla kaikki kääntyy monesti päälaelleen ja pienistäkin vastoinkäymisistä saattaa tulla katastrofaalinen murhenäytelmä. Päättäväisyydellä, jääräpäisyydellä ja lujalla tahdonvoimalla Manu löytää kuitenkin aina jotakin hyvää elämästä. Manu on sosiaalinen, mutta kuitenkin itseään rakastava päällepäsmäri, joka sättii veljeään Messiä. Pääseekö Messi pakoon nousevaa myrskyä? Manu kertoo veljesten arkielämästä ja tohelluksista päiväkirjatyylillä mitään salaamatta ja totuuden mukaisesti.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Mä oon täs miettiny vähän syvällisii ja tutkiskellu mun syvimpiä tunteita. Vaikka mä oon tempperamenttinen ja spontaani pikku nilkki, musta löytyy myös se herkkä puali. Tää ei tuu toistumaan, et mä avaudun näin, on tää niin kiusallista meille kaikille. Niin... mul on tiiättekö asiat oikiastaan aika hyvin. Mul on polovet, mul on nilikat, mul on syän ja verisuanet. Mä oon täysis ruumiin ja sialun voimis. Näiden lisäx mul on ihana perhe, hullu ja sekopäinen, mut mä oon just oikias paikas ku vaan voin olla. Tää on kohtalo ja mä uskon siihe! Mikä parasta, mul on ihan jees veli (huonomminki vois olla). Onhan se vähän "kuiva ja naseva". Täys tollo se on näin meijän kesken! Mut mä jollaki kierolla tavalla piän siitä ja se on mulle tärkee persoona. Me ollaan veljekset ku ilvekset ja se on kuiteski mun sialunkumppani. Meil on sellane viha / rakkaus juttu, todellaki! Mut mä oon viimein huomannu, et tää mun perhe ei oo ihan täysillä matkassa ja mä hyvinki pian hyväksyin se. Mä oon yrittäny ymmärtää niitä järjellä, mut siihen ei pysty kukaan, mut se on iha ookoo! Mä niin pystyn samaistuu tähän sekoiluun. Ensinnäki emännällä on ihan omat fuurunsa, isäntä taas on taantunu ja lässyttää Messille. No nää pojan koltiaiset (kohta 11 ja 18 vee) ne palvoo maata meidän jalkojen alla. Onhan se ihan ihanaa, et tuntee olonsa kuninkaax. Joskus mä niin rakastan tätä sakkia, et ku mä meen syliin, kokeilen käpälillä niitten kasvoi, tunnustelen ihoo, haistelen ja lopux mä kyllä sitte maistelen. "Hei sul on hyvä nahka tämä tässä". Sitten mä nappaan poskesta kiinni ja hyrrään onnesta! Tätä onnen tunnetta vois sanoo, et tää on henkistä halausta jos mikä =) Pitää mennä, olis ruoka aika. Emäntä keittää "pussin nuudeleita" ja meille "kokattua kalaa" =) Jy nou!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti