Voi perseensuti, mä järjestin itteni viimeyänä aikamoiseen liriin! Joo myönnetään, mä olin hieman tahditon. Mä nyt toimin spontaanisti, toimin ensin ja mietin sitte. Mä en oo koskaan osannu käyttää hätäjarrua ajoissa. Tässä mun elämän pendoliinos mennään tuhatta ja sataa, enkä mä käytä ees kiskoja. Mä pääsin taas oikeen kunnolla vauhtiin ja juoksentelin pitkin kämppää. Paskahätä saa mut laukalle, irtoo paremmin ilman kummempaa ähkimistä =) Ja voi sitä ilon päivää, kun se viimein sieltä rykäs pihalle. Siitä se riemu vasta repes! Menin sitte hyppäämään liskojen terraarion päälle, että rytisi (onnex ei menny mitää rikki) ja sieltä se mun elämäni nainen tuli hurjana makuukamarista. Sillon meikäläistä vietiin, jotta hippulat vinku. Se nappas mut hyytävään syleilyyn ja lähti petiä kohti, siitä oli kuulkaas romantiikka kaukana. Kohteessa se runttas mut kainaloon ja piti kiinni. Sit mä tajusin, et sehän pitää mua holdingis! Siinä mennä vilisti 101 dalmatialaista ja elämäni ”Cruella” katto mua tuimasti… uuuh ja mä kehräsin! Täs on se ihanuus, et mitä kovemmin ja rajummin mua käsittelee, sen hurjemmin mä pörisen. Sairasta, mutta totta!

Kaikki kantapään kautta, muuten jää paljon kokematta!